Olemme saaneet miehen kanssa aikaan jonkunmoisen välirauhan. Tilanne on kuitenkin tulenarka. Jokainen pienikin erimielisyys aiheuttaa tulivuorenpurkauksen. Pääasiassa tuntuu, että molemmat ovat vähän varpaillaan ja koittavat olla ärsyttämästä toista. En ole aivan varma kumpi on pahempi, kunnon riitely vai tällainen hissuttelu.

Saimme vähän puhuttua maanantaina. Sinänsä hassua sanoa, että saimme puhuttua, sillä meidän keskusteluissa minä puhun ja mies kuuntelee. Hän ei ole koskaan osannut puhua tunteistaan tai muusta oikeasti merkittävästä. Välillä suututtaa ihan tavattomasti, kun toisesta ei saa mitään irti. Nyt kuitenkin sain puhuttua vähän ajatuksiani siitä, miten tähän on tultu. Totesin meillä olevan takana varsinainen muutoksen vuosi. Meillä on tapahtunut valtavasti isoja ja merkittäviä asioita ja nämä tapahtumat ovat muuttaneet meitä molempia todella paljon. Sanoin uskovani, että meidän pitäisi nyt "vain" sovittaa muuttunut minä ja muuttunut hän uudelleen muuttuneeksi meiksi, ehjäksi perheeksi. Ilokseni mies totesi, että kuulostaa ihan järkevältä. Miten siihen sitten päästäisiin, se on sitten eri juttu.

Tämä on blogi, jolle aion kertoa ne kaikki asiat, joista on mahdottoman vaikea kenellekään kertoa. Ne asiat, joiden ääneen sanominen kumoaa sen ajatuksen, että olen vahva ihminen, jolla kaikki on hyvin ja elämä hymyilee. Sen kuvan, että minä selviän kaikesta eikä minuun satu. Mutta minuun sattuu, ihan mahdottomasti.

Eilen mieheni sanoi, hetki riidan jälkeen, että on kovasti miettinyt, rakastaako hän minua. Hän ei tiedä. Hän sanoi myös olevansa kanssani lapsemme takia. Etkö yhtään minun takia, kysyin. En saanut vastausta. Tuntui tosi pahalta pitkään sen jälkeen. Pidin sen kuitenkin sisälläni, ettei minua taas syytetä siitä, että kumoan kaiken mitä hän sanoo, en ota häntä kuulemma koskaan tosissaan. Kysyin, voisiko hän lähteä minun kanssani parisuhdeterapiaan. Hän ei osannut vastata, mutta minä pyysin häntä miettimään asiaa. Kotiin päästyämme itkin lapsenvahtina olleelle siskolleni. Olen tähän niin väsynyt, totaalisen väsynyt siihen, etten tiedä, mitä tapahtuu, missä mennää ja siihen, etten voi olla onnellinen.

Yöllä kun tulin työpaikan juhlista ja itkin itseäni uniin kun oli niin paha olla, hän silitti minua varovasti peiton alla sormella. Se lohdutti ja siihen nukahdin.

Tänään töihin lähtiessä sanoin hänelle, että minä tiedän rakastavani häntä. Hänkin sanoi rakastavansa minua. Totesin, ettei hän eilen ollut siitä niinkään varma, mutta hän sanoi, että nyt hän on. Silti en tiedä, mitä hän ajattelee oikeasti. Sanoahan voi monenmoista. Kysyin, onko hän miettinyt sitä, mitä ehdotin eilen. Hän sanoi, ettei lähde terapiaan, ei meillä niin huonosti mene. Vaikka vielä eilen puhuttiin erosta. Miten huonosti pitäisi mennä?

Moni mulle kertoo kuinka rasittaa,
kuinka hienoo oiskaan lähteä pois,
mut paikoilleen,
mä huomaan heidän juuttuneen,
vaikka kaikki toisin olla vois.

Saa vanha jäädä taa,
kun mä etenen näin,
huomista päin.

Kerran vaan, se käy,
se kerran kirpaisee,
kun väärästä kyydistä jää,
uusi häämöttää.
Ja niin, se kyllä kirpaisee,
se sattuu mut haavaa ei tee.

Miten onkaan rauhallista nukahtaa,
kun on öinen huoli sulanut pois.
Ei eiliseen,
tän jälkeen liene asiaa,
tämä polku täytyy taivaltaa.

Saa vanha jäädä taa,
kun mä etenen näin,
huomista päin.

Kerran vaan, se käy,
se kerran kirpaisee,
kun väärästä kyydistä jää,
uusi häämöttää.
Ja niin, se kyllä kirpaisee,
se sattuu mut haavaa ei tee.
Suunta huomiseen!

Tulevaa vielä saan odottaa,
minne vie minun tie.

Kerran vaan, se käy,
se kerran kirpaisee,
kun väärästä kyydistä jää,
uusi häämöttää.
Ja niin, se kyllä kirpaisee,
se sattuu mut haavaa ei tee.
Suunta huomiseen.

Tulevaa vielä saan odottaa,
minne vie minun tie.