Tämä on blogi, jolle aion kertoa ne kaikki asiat, joista on mahdottoman vaikea kenellekään kertoa. Ne asiat, joiden ääneen sanominen kumoaa sen ajatuksen, että olen vahva ihminen, jolla kaikki on hyvin ja elämä hymyilee. Sen kuvan, että minä selviän kaikesta eikä minuun satu. Mutta minuun sattuu, ihan mahdottomasti.

Eilen mieheni sanoi, hetki riidan jälkeen, että on kovasti miettinyt, rakastaako hän minua. Hän ei tiedä. Hän sanoi myös olevansa kanssani lapsemme takia. Etkö yhtään minun takia, kysyin. En saanut vastausta. Tuntui tosi pahalta pitkään sen jälkeen. Pidin sen kuitenkin sisälläni, ettei minua taas syytetä siitä, että kumoan kaiken mitä hän sanoo, en ota häntä kuulemma koskaan tosissaan. Kysyin, voisiko hän lähteä minun kanssani parisuhdeterapiaan. Hän ei osannut vastata, mutta minä pyysin häntä miettimään asiaa. Kotiin päästyämme itkin lapsenvahtina olleelle siskolleni. Olen tähän niin väsynyt, totaalisen väsynyt siihen, etten tiedä, mitä tapahtuu, missä mennää ja siihen, etten voi olla onnellinen.

Yöllä kun tulin työpaikan juhlista ja itkin itseäni uniin kun oli niin paha olla, hän silitti minua varovasti peiton alla sormella. Se lohdutti ja siihen nukahdin.

Tänään töihin lähtiessä sanoin hänelle, että minä tiedän rakastavani häntä. Hänkin sanoi rakastavansa minua. Totesin, ettei hän eilen ollut siitä niinkään varma, mutta hän sanoi, että nyt hän on. Silti en tiedä, mitä hän ajattelee oikeasti. Sanoahan voi monenmoista. Kysyin, onko hän miettinyt sitä, mitä ehdotin eilen. Hän sanoi, ettei lähde terapiaan, ei meillä niin huonosti mene. Vaikka vielä eilen puhuttiin erosta. Miten huonosti pitäisi mennä?